google-site-verification: googlea4d8d2b970e9e981.html

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

1, 2, 3, 4 ELI LAPSISTA JA IKÄEROSTA

Viikonloppuna meillä vallitsi hyvin harvinainen olotila. Olimme kaksilapsinen perhe - näin ainakin varmasti jokaisen vastaantulijan silmissä. Esikoinen kyläili mummilassa, jossa myös pojan Tätsy oli käymässä ja isin ja äidin hoiviin jäivät ainoastaan kaksi nuorinta. Meillähän lasten ikäerot ovat hyvin erilaiset: kahdella ensimmäisellä on ikäeroa se abauttiarallaa 1,5 vuotta, kun taas keskimmäisellä ja kuopuksella jo reilusti yli 3,5 vuotta. Kun yhtälöstä poistettiin nuo kasvukumppanukset, jotka ovat kuin paita ja peppu, joille toinen on oman muistin mukaan ollut olemassa aina, oli dynamiikka aivan eri ja se sai minut pohtimaan yleisesti sisarusten välisiä ikäeroja. Kysymys "Kumpi on sinusta ollut parempi, pieni vai iso ikäero?", esitetään minulle hämmentävän usein ja yleensä kuittaan sen aika ympäripyöreällä vastauksella: "Onhan niissä molemmissa puolensa." Nyt havahduin pohtivani asiaa perusteellisemminkin.



Minulle vasta jälkikäteen, siis vuosia myöhemmin, avautui se, miten rankkaa kaksi vauvavuotta putkeen olivat. Olen aina ollut luonteeltani hyvin lungi äiti - tällä tarkoitan siis sitä, että yövalvomiset, kitinät, sairastelut yms. eivät juurikaan ole hetkauttaneet sillä hetkellä tai kuluttaneet henkisesti ja sen voimin jaksoi tehdä, mennä ja touhuta. Kuitenkin sen fyysisen rasitteen, mitä jatkuva univaje, oman ajan puute, jonkinasteinen stressi (jota valitettavasti arki pienellä ikäerolla varustettujen sisarusten kanssa tuottaa) ja jatkuva kiinni oleminen kahteen pieneen ihmiseen, huomasi siinä vaiheessa, kun se kaikki alkoi helpottaa. Eräänä päivänä vain heräsi ja huomasi, että elämässä oli ihan eri tempo - keskimmäinen oli tuolloin yli 2 -vuotias ja olo tuntui valtavan kevyeltä, kaikki tekeminen helpolta. Ja se oli ihana tunne!

Kolmas lapsi oli ollut toiveissa aina, mutta vasta siinä vaiheessa se alkoi tuntua konkreettiselta mahdollisuudelta. Varmasti aiemminkin olisimme pärjänneet ja olleet onnellisia. Mutta rankkaa olisi ollut ja se huomioon ottaen odottaminen tuntui paremmalta.


Kun kolmas lapsemme sitten syntyi keskimmäisen ollessa 3v ja 9kk, esikoisen 5v ja 4kk, ja pääsimme kiinni normaaliin arkeen, yllätti helppous minut täysin. Miten erilaista olikaan, kun oli vain yhden vaipat vaihdettavana, yksi lapsi syötettävänä, puettavana, kannettavana, nostettavana, nukutettavana... Se taso, jolla pääsin nauttimaan äitiydestä ja vauva-arjesta oli niin lähellä sitä, mitä se intensiivinen, ruusunpunainen aika esikoisen kanssa oli, että ajoittain tunsin syvää syyllisyyttä tajutessani, miten vajavaisesti olin pystynyt olemaan läsnä silloin, kun keskimmäinen oli vauva. Murehdin siitä huolimatta, että palaute lapsistamme kerhosta ja päiväkodista oli aina positiivista ("Huomaa, miten hyvä heillä on olla ja miten paljon heitä rakastetaan"), lasten sisarussuhde oli mitä kaunein ja läheisin, vailla kateutta ja kilpailua ja herätti ihastelua kaikissa ympärillä ja että keskimmäinen oli ehkä yksi onnellisin ja maailmaa rakastavin lapsi - ja on yhä edelleen. Murehdin sitä, mitä se olisi voinut olla, vaikka mitään en olisi nykyisessä muuttanut...


Kunnes päätin vain nauttia. Nauttia siitä, miten ihanaa elämä juuri näin oli, miten helppoa, kun osasi verrata menneeseen. Miten ainutlaatuista oli seurata, millaista iloa pikkuveli toi isommilleen - ja toisinpäin.



Toki pienessä ikäerossa on puolensa, joista vähäisin ei varmastikaan sen antama kasvukumppanuus. Mutta koko homma menee mönkään, mikäli kateus iskee väliin. Pienen ikäeron sisarussuhde on väkisin se kilpailevien perheen sisällä, ei alkuun, koska lapsihan ei muista aikaa ilman sisarusta, vaan myöhemmin - vaikka vanhemmat miten osaisivat jakaa aikaa tasapuolisesti. Taannoin luin keskustelua eräällä äitipalstalla sisarusten välisestä tappelusta ja fyysinen kontakti konfliktitilanteissa vaikutti olevan ongelma valtaosassa pienen ikäeron sisarussuhteita. Ongelma, joka meillekin on turhankin tuttu siitä huolimatta, että vanhemmat veljestriosta ovat toistensa parhaat kaverukset ja puolustavat toisiaan kynsin ja hampain, jos sellaiseen tilanteeseen joutuvat - nyrkit otetaan silti käyttöön liiankin herkästi veljesten omissa nahisteluissa. Ongelma, jonka äitinikin muistaa turhan hyvin oman ja sisareni lapsuudesta ;)








Nykyisin pienet ikäerot tuntuvat olevan melkoinen trendi - eräs tuttavani jopa totesi, että kokee olevansa epäonnistunut, mikäli lasten ikäero venyy yli kahden vuoden. Ehkä ilmiön taustalla on puhtaasti se, että lapset saadaan entistä vanhempina ja halutaan sitten olla "over and done with" mahdollisimman nopeasti. Tai sitten se on puhdas halu "tuottaa" lapselle se kasvukumppani, joka meitäkin ajoi silloin vuosia sitten. Kelan kolmen vuoden säännönkin olen kuullut vaikuttavan monen päätökseen. Ja mitä luultavimmin se on monen eri asian summa. Mutta näin molemmat kokeneena en enää itse koe sitä niin tärkeäksi kuin aiemmin. En huonommaksi, enkä paremmaksi.

Ehkä tämäkin on yksi niistä vanhemmuuden ikuisuuskysymyksistä, jota voidaan väännellä ja käännellä, pohtia loputtomiin. Yksittäistä, parasta ratkaisua ei välttämättä ole. Ainoa asia, millä on väliä on oma jaksaminen. Siinä asiassa ei voi koskaan olla itselleen liian rehellinen. Eräs ystäväni, joka sai kaikki kolme lastaan alle kahden vuoden ikäerolla edelliseen, sanoi viettäneensä kuusi vuotta elämästään täydessä usvassa, hän oli ollut fyysisesti ja henkisesti niin puhki, ettei hänellä ollut selkeitä muistikuvia tuosta ajasta. Jokainen on erilainen ja poikkeaminen normeista oman jaksamisen vuoksi ei ole äidin heikkoutta. Sen kun muistaisi useammin itsekin ;)





Ja loppuen lopuksi taas tämäkin on asia, joka on vain pieneltä osin meidän itse hallittavissamme. Omakohtaisesti olisin kirjoittanut tämän tekstin pohjautuen kokemuksiini 1v7kk ja 2v10kk tai 3v5kk ikäeroista, enkä 1v7kk ja 3v9kk, kuten nyt. Mutta kaikella on tarkoituksensa ja kiitollinen olen just nyt tästä.

Ja nyt sana on vapaa ;) Lastesi ikäerot, plussat ja miinukset?

14 kommenttia:

  1. Ikäeroahan on kuukaus vajaa kolme vuotta, joka on pienempi ikäero kuin ikinä kuvittelin. Ajattelin ikäeroksi tulevan lähemmäs neljä vuotta ja olin kauhuissani alkuun noin pienestä ikäerosta. Sepä on kuitenkin osoittautunut oikein buenoksi. Isompi oli kuin olikin tarpeeksi iso, ei ollut todellakaan kahta vauvaa, vaan selkeästi isoveli ja pieni pikkuveli. Roolit kyllä pysyvät, on se isompi huolehtija ja pienempi, jota isoveljensä katsoo välillä päätään pudistellen, onhan se "meidän pieni höpö". Mutta tässä toki luonteetkin vaikuttaa, as you know. Tietenkään en nyt vaihtaisi mitään, meille pitikin syntyä juuri tämä kuopus, joulukuun onnenpotku. Mutta jos olisin silloin yritystä aloittaessa tiennyt tärpin käyvän samantien, olisin varmaan vielä odottanut. Pelkona oli juuri oma jaksaminen. En itse asiassa keksi mitään miinusta tästä kolmen vuoden ikäerosta, joka taitaa olla aika keskimääräinen. Vai meneekö kuitenkin isomman ikäeron puolelle, en tiedä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, luonteiden vaikutus on varmasti suuri! Uskon, että meilläkin pojilla olisi enemmän sisaruskateutta ja keskinäistä kilpailua, mikäli esikoinen ei olisi luonteeltaan solidaarinen ja hellä ja keskimmäinen taas elämää rakastava ja lungi luonnonlapsi. Toisaalta itse vastuullisen isosiskon roolin kantaneena minulle on myös äärimmäisen tärkeää, että roolit eivät painu liian tiukkaan.

      Poista
  2. Ikäeroa 3vuotta ja 1 viikko. Esikoinen poika, kuopus tyttö. Aivan ihana ikäero. Ei todellakaan kahta vauvaa, kun toinen on jo niin omatoiminen. Enemmän apua ja iloa vaan esikoisesta. En olisi varmaan kahden ihan pienen kanssa jaksanut.. Nyt en koe olevana kovinkaan väsynyt Ja tuntuu tosi hyvältä.. Vauva nyt 7kk :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolme vuotta vaikuttaa olevan monen muunkin mielestä tosi bueno :) Omatoimisuus tekee kyllä ihan valtavan eron siinä käytännön arjessa, sitä ei edes tajua, miten paljon aikaa jää "pakollisilta" hoitotoimenpiteiltä ihan siihen konkreettiseen lasten kanssa olemiseen...

      Poista
  3. Hyvää pohdintaa. Itse elän keskellä "kaaosta" joten mielenkiintoista on sitten nähdä mitä ajatuksia on 10 vuoden päästä :)
    Itsellä siis esikoisen ja keskimmäisen välillä 1,5v ja keskimmäisen ja kuopuksen välillä 1v7kk ja ja ja....kesällä syntyy 4. jos kaikki menee hyvin eli ikäero olisi 1v10kk.
    Mitä itse olen oppinut näiden kanssa on se että, turhan pedantti ei saa olla (mikä on minulle haaste), kaikki ei voi olla täydellistä.
    Tämä on toiminu meillä, raskasta toki ollut välillä mutta luulen että kaikilla on raskasta välillä, oli sitten 1, 2 tai useampi lapsi. Useimmat päivät mielestäni menee kuitenkin aika rennosti, arki toimii.

    vink vink...blogini osoite www.aitinimeton.wordpress.com ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, kuulostaa kyllä melkoiselta! Varmasti turha pedanttisuus karisee tuossa tilanteessa, pysyisikö sitä edes muuten järjissään? :D Ja siitähän se on kiinni, mikä itsellä toimii :)

      Poista
  4. Mikäli kaikki menee hyvin, ikäeroksi meillä tulee 1v9kk. Toivottiin suht pientä ikäeroa, kokemusta kun on isommalla ikäerolla olevien sisarusten vieraudesta toisilleen. Tiedostamme kyllä, että myös temperamentilla on suuri merkitys sisarussuhteen muovaantumisessa, ikäero on vain yksi tekijä, jolla ei välttämättä ole kovin suurta merkitystä.

    Laskettuun aikaan on nyt kaksi kuukautta ja rapiat päälle, ja kyllä vähän hirvittää. Nyt vähemmän kuin plussaamisen jälkeen, vaikka raskaus on toivottu niin tärppi tulikin ihan heti ja pää ei ehkä ihan pysynyt kyydissä mukana. Mua jännittää juurikin mun oma jaksaminen ja se, miten esikoinen tulee suhtautumaan. Nyt meillä on vuoden verran rullanut kaikkia unista syömiseen niin loistavasti, etten oikeen aina kehtaa ihmisille kertoakaan, kuinka helppoa ja mukavaa meillä on.

    Helpottaakseni omaa jännitystäni ja tulevaisuuden jaksamistani, mä olen kehitellyt ja toteuttanut erilaisia vippaskonsteja vauva- ja taaperoarkeen aina erilaisten hankintojen tekemisestä ruokien kokkailuun pakkaseen ja tukiverkkojen kanssa esikoisen/vauvan hoidosta sopimiseen, jotta esimerkiksi esikoinen pääsee jatkamaan paria harrastustaan kahdestaan jomman kumman vanhemman kanssa. Saa nähdä, onko näistä miten hyötyä sitten ihan käytännössä. Hätävarana mä tolkutan itselleni mantraa, että ekan puolen vuoden jälkeen helpottaa, kun vauvalle muodostuu rytmi ;).

    Mun onkin itse asiassa pitänyt pyytää postaustoiveena sulta juurikin vinkkejä arkeen kahden pienen kanssa. Lisäksi mua kiinnostaisi tietää, mikä sen taaperoikään/uhmaan liittyvän kirjan nimi on, josta olet aikaisemmin "toisaalla" puhunut? Tekisi mieli lukaista :).

    Mukavaa viikonloppua ja kiitos tästä postauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ensiksi onnittelut! En ollutkaan yhtään tietoinen tästä, kun kuukausiin en ole tuonne toisaalle eksynytkään...

      Varautumisesi kuulostaa ainakin omaan korvaani hyvältä! Pistän ehdottomasti postaustoiveen korvan taakse :) Ja se mun "secret hand book" on Dr. Christopher Greenin Toddler Taming. Syy, miksi rakastan kyseistä kirjaa piilee seuraavassa kirjan sitaatissa: "I want to let you in on a secret: I don't tame toddlers. Taming is not what bringing up a toddler is all about and it's certainly not what I'm about... Understanding and sensible expectations will get you much further than control ever will. Success lies in knowing what makes your toddler tick and then using this to sidestep trouble rather than confronting it head on." Jos siis itse pitää enemmän Super Nanny -lähtökohdista, joissa lasta palkitaan hyvästä käytöksestä, kuten perheen labradorinnoutajaa, ja vastaavasti nöyryytetään huonosta, on Toddler Taming ehkä väärä valinta (mutta toisaalta siitä syystä ehkä juurikin lukemisen arvoinen).

      Poista
  5. Meidän poikien ikäero on 3 v 2 kk ja Päivin ja Rouva Erikssonin tapaan olen enemmän kuin onnelline tästä ikäerosta, ainakin ekojen 5 kk perusteella. Juuri se, että isoveli on jo niin itsenäinen ja ihan todellinen apukin monissa tilanteiss on ollut todellinen onnenpotku. Tämä ikäero oli jotakuinkin sitä mitä aina olin toivonutkin, nautin täysin siemauksin esikoisen vauva-ajasta riittävän pitkään, ehdin hetkeksi välissä töihin ja koen ettei ikäero kuitenkaan ole ihan liian suuri. Toisaalta, kuten säkin tiedät, ei näitä asioita voi suunnitella loppujen lopuksi kovinkaan paljon ja varmasti olisin onnellinen myös siitä mahdollisesta pienemmästä ikäerostakin. Mutta nyt joka tapauksessa tuntuu, että oma jaksaminen riittää paremmin kuin uskalsin toivoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 3 vuottahan alkaa kuulostaa tämän lyhykäisen pollin perusteella siltä mystiseltä täydelliseltä ikäerolta :D

      Poista
  6. Mielenkiintoista pohdintaa. :) Meillä ikäero 2 v 1 kk, ja siinä on sekä hyvä että huonoja puolia. Kuopus oli onneksi helppo vauva, sillä esikoinen oli siinä vaiheessa kaikkea muuta kuin helppo. Uhma oli juuri alkanut, ja vauvan syntymä lisäsi sitä. Nupullaan oleva omatoimisuus pukemisessa ja pottailussa hävisi puoleksi vuodeksi, ja meillä olikin kädet täynnä töitä kahden hoidettavan kanssa.

    Nyt, kun lapset lähentelevät kahden ja neljän vuoden ikää, esikoinen on jo hyvin omatoiminen ja pikkuveli ottaa hinosti mallia ja harjoittelee. Parasta on huomata, miten älyttömän läheisiä pojat ovat. Mulla itsellä on pikkusisko melkein täsmälleen samalla ikäerolla, ja ollaan kyllä aina oltu parhaita kaveruksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on pikkusisko alle kahden vuoden ikäerolla, mikä oli varmaan suurimpana pontena siihen, että halusimme omille lapsillemme lyhyen ikäeron - olemme siskon kanssa aina olleet parhaita kaveruksia. Toisaalta taas sitten meillä on huomattavasti nuorempi pikkuveli - iltatähti ja siitäkin on kyllä vain positiiviset kokemukset...

      Tuohon uhmaan liittyen on itse asiassa useampi tutkimus, jonka mukaan pikkusisaruksen syntyminen 2v-2,5v. ikäerolla lisää uhmaa entisestään. Onneksi kuitenkin kaikki on väliaikaista ja kun sitä huomiota vain jaksaa antaa sille uhmistelijalle, niin varmasti silläkin ikäerolla on mahdollisuudet aivan yhtä ihanaan ja läheiseen sisarussuhteeseen kuin muutenkin.

      Poista
  7. Minulla on omiin pikkusiskoihini ikäeroa 2 vuotta ja 9 vuotta, joten omien kokemusten pohjalta toivoin tuota 2 vuoden ikäeroa, koska siskoni kanssa olimme tosi läheiset pieninä (toki rajusti välillä riideltiinkiin ;), kun taas nuorimman siskoni kanssa suhde oli aina (ja vähän ehkä edelleenkin, vaikka sisko on jo 23v. ;) jotenkin äidillisen hoivaava ja huolehtiva. Nämä asiathan ei aina mene niinkuin toivoisi, ja esikoisen ja keskimmäisen ikäeroksi tuli hieman alle 3 vuotta. Keskimmäisellä ja kuopuksella on sitten melkein tasan tuo 2 vuoden ikäero. Keskimmäisellä ja kuopuksella (nyt 2v. ja 4v.) on paljon läheisempi suhde kuin keskimmäisellä ja esikoisella, en tiedä kuinka paljon sitten temperamentti ym. vaikuttaa. Vauva-ajoista kaikkein raskain minulle oli esikoisen vauva-aika. Toisen kohdalla jo tiesi, kuinka nopeasti se menee ohi, vaikka välillä onkin rankkaa, ja nautin vauva-ajasta enemmän. Kolmannen kohdalla taas vauva-aika oli sellaista fiilistelyä, kun tiesi että tämä on nyt meidän viimeinen vauva ja hänen 1v. synttärinään totesin, että voisin samantien vetäistä toisen samanlaisen vauvavuoden tähän perään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselläni on hyvin samanlaiset kokemukset monesta asiasta, joskin olen aina kokenut, että vaikka minun ja pikkuveljeni suhde on hyvin erilainen - 1v.10kk nuorempi pikkusiskoni on juurikin se kasvukumppani, joka on ollut olemassa aina - niin yhtä läheinen se kyllä on. Se vain on erilaista läheisyyttä.

      Minullakin oli kolmannen jälkeen hyvin vahva tunne, että voisin ottaa neljännen vaikka samantien - sitten kuitenkin muistin, miten paljosta jouduin tinkimään esikoisen ja kuopuksen ollessa pieniä ja tuntui kuitenkin hyvältä odottaa jonkin aikaa, antaa kuopuksen kasvaa rauhassa... Ehkä sitten joskus :)

      Poista

Suositut tekstit